Valokuvaus on miulle harrastus ja työsekä huvitus, leikki ja tapa katsoa maailmaa.
Joskus myös tapa kääntää se ylösalaisin ja ravistaa taskuista irtoavat tähdet esille. Rakastan kuvissa eleganssia ja hallittua hulluutta, jota löytyy esimerkiksi Marc Lagrangen hehkuvasta dramatiikasta, Helmut Newtonin ajattomasta voimasta ja Sepon selfieistä, sekä sadoista muista suurista taiteilijoista, jotka uskaltavat katsoa suoraan ja vinoon samaan aikaan.
Estetiikka ei ole miulle mikään siisti rivi suorassa, vaan elävä kaaos, joka nauraa säännöille ja sotkee tukan. Tyylini yrittää olla taiteellinen ja vähän kuriton. Ei siloteltu, ei muovikelmuun kääritty. Rehellinen, mutta ei armoton. Täydellisyys on tylsä vieras näissä juhlissa. Haluan kuviini raakaa aitoutta ja inhimillistä ihmisyyttä.
Minuu kiinnostaa se hetki, kun luottamus syttyy. Silloin kuviin ilmestyy kipinä. Se on se hetki, kun molemmat unohtavat kameran ja jotain oikeaa tapahtuu. Erilaisuus ja erikoisuudet ovat aina kiehtoneet ja hämmentäminen on hauskaa. Sopivasti sensuelli kuva maustettuna ripauksella outoutta on miusta toimiva resepti.
Oon pitänyt pitkiä kuvaustaukoja, ajatellut jopa lopettavani kuvaamisen kokonaan, mutta joka kerta sisälläni on roihahtanut myrsky. Kaipaan hetkiä, kun otetaan kamera, mennään minne villi sydän meitä vie, ja tehdään jotain, mikä saa ihmiset katsomaan ja sanomaan: “Mitä helvettiä… mutta wau.” Se on syy, miksi aina vaan jatkan kuvaamista.
Kuvauksissa hauskanpitoon sallittua, jopa toivotuaja siihen kuuluu olennaisenaosana hulluttelu.
Mistä kaikki alkoi
Olisipa kiva kertoa tässä koskettava tarina, kuinka olen lapsesta asti tiennyt tulevani valokuvaajaksi ja ostanut ensimmäisen kamerani viisi vuotta säästämilläni viikkorahoilla, tai kuinka David LaChapelle tuli unessa kertomaan minun olevan ”valittu” mutta ei, siinä ei käynyt ihan niin.
Kuvausurani alku oli melko takkuinen sattuma, joten on ylipäänsä jonkinlainen ihme minun olevan kuvaaja. Yhtenä päivänä vaan keksin ostaa kameran ja kokeilla mitä sillä saa aikaiseksi. Eihän siitä mitään tullut. Sama kuin olisi simpanssille antanut kameran. Osaamattomuuteeni turhautuneena nakkasin kameran kaappiin vatsalihaslaitteen ja jäätelökoneen kaveriksi. Pariin vuoteen en siihen sielun sieppaajaan edes koskenut, kunnes taas innostuin tieteellisiin ja taiteellisiin kuvauskokeiluihini vain lopettaakseni uudestaan johtuen tyytymättömyydestä valokuvataiteeni laatuun. Ihmeellisintä oli se, että samaan aikaan työhöni liittyi jonkin verran passi-, tapahtuma-, yms. kuvausta.
Käänteentekevä tapahtuma oli muuttaa asumaan nykyiseen talooni, jossa sattuu olemaan erillinen harrastetila. Mietin, että mitäs ihmeen käyttöä huoneelle keksisin ja silloin päätin kokeilla kuvaamista vielä viimeisen kerran väsäämällä sinne studion. Siitä alkoi vaihtelevan aktiivinen haihattelu kameran takana. Uskon vahvasti, että jos en olisi ostanut taloa, niin en myöskään valokuvaisi. Niin sitä elämään ilmestyy kaikenlaisia suuntaviittoja.. Uskon vahvasti, että jos en olisi ostanut taloa, niin en myöskään valokuvaisi. Hassua miten elämään ilmestyy kaikenlaisia suuntaviittoja.